Opetettiinko sinulle lapsena tunnesäätelyä? Sallittiinko kaikki tunteesi? Olivatko vanhempasi rakastavasti läsnä ja kannattelivat pienen tytön tai pojan pohjatonta surua, säkenöivää raivoa tai kuplivaa iloa? Osoittivatko vanhempasi, että kaikki tunteet ovat sallittuja, vaikkeivat kaikki teot sitä olekaan? Millaista esimerkkiä vanhempasi näyttivät? Miten äitisi ilmaisi vihan tunteensa ja miten isäsi ilmensi suruaan?
Et ole yksin. Suuri osa meistä nyt aikuisista ihmisistä oppi vanhemmiltaan tunnesäätelyä vain puutteellisesti, sillä mitä ei itse osaa, ei voi toiselle opettaa. Sota oli suomalaisille trauma, josta selvittiin parhaimmillaankin vain tukahduttamalla tunteet ja keskittymällä työn tekemiseen. Monella ihmisellä oli käytössä vielä paljon tuhoisampia selviytymiskeinoja, kuten alkoholismi ja perheväkivalta. Hyvin yleisesti tunteita kontrolloitiin (”Älä itke!”), ne tukahdutettiin (”Ole ihmisiksi!”) tai niistä oltiin välittämättä (”Yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos”). Kuulostavatko lausahdukset tutuilta?
Kokemuksia surun käsittelystä
Eräässä vetämässäni hallitsemattomasta syömisestä kärsivien tukiryhmässä keskustelimme surusta. Kun kysyin ”Miten lapsuudenperheessäsi käsiteltiin surua? Saitko tuntea sitä?” sain seuraavanlaisia vastauksia:
⦁ Äiti itki, isä ei ikinä näyttänyt surua
⦁ Fyysistä kipua sai näyttää ja siihen sai lohdutusta, mutta henkistä kipua ei saanut osoittaa
⦁ Lapsena oli tunne, että piti suojella vanhempia heidän surultaan. Ei ollut tilaa lasten tunteille.
⦁ Surua tai mitään muitakaan tunteita ei käsitelty ollenkaan
Entä miten nämä ihmiset olivat aikuisena käsitelleet suruaan? Tähän kysymykseen sain seuraavia vastauksia:
⦁ Käytin alkoholia, urheilin hullunlailla, vedin herkkuja kaksin käsin. Mitä tahansa, että pystyin pakenemaan pahaa oloani.
⦁ Vetäydyin kirjojen ja musiikin maailmaan, irtaannuin edes sen hetken ajaksi tästä maailmasta.
⦁ En ole käsitellyt millään tavalla
Vaatii jo paljon itsetuntemusta, että havaitsee tällaiset mallit omassa käyttäytymisessään. Vaikkei lapsena olisikaan saanut rakentavia malleja tunnesäätelystä, sitä voi aikuisena oppia. Tämä on yksi tärkeimmistä asioista, mitä me Voimaa vertaistuesta-ryhmissämme teemme. Opettelemme näkemään nykyiset, usein toimimattomat mallimme ja opettelemme kohtaamaan tunteemme ja käsittelemään niitä rakentavasti. Jos on aina painanut tunteensa alas ruokaa ahmimalla, toimintaa ei voi lopettaa, ellei opi sietämään tunteitaan ja löydä muita keinoja säädellä niitä.
Mitä tunnesäätely on?
Tunnesäätely tarkoittaa kykyä havainnoida, ilmaista ja säädellä omia tunnetilojaan.* Havainnointi on tuomitsematonta tarkkailua, sitä, että on valmis näkemään sen, mikä on. Havainnoidaksemme tarvitsemme sanoja ja tunteen nimeäminen onkin yksi tärkeimmistä (ja joskus myös vaikeimmista) tunnesäätelykeinoista.
Voimme ilmaista tunteita monin ei tavoin, joista osa keinoista on rakentavia ja osa haitallisia. Ei ole oikein lyödä toista, vaikka se kuinka olisi oman raivon tunteen ilmaisua, mutta on sallittua sanoa ”Olen suuttunut”. On myös sallittua huutaa tyynyyn, kirjoittaa päiväkirjaa, maalata, tanssia tai hakata tyynyä lattiaan väsymykseen saakka (Suosittelen!).
Tunnetilan sääteleminen taas tarkoittaa tunteen asettamista oikeaan mittakaavaan. Ei identifioidu tunteeseensa, vaan ymmärtää, että tunne tulee ja menee. Tämäkin menee ohi. Pieni lapsi ei osaa tätä taitoa, koska ne osat aivoista, jotka mahdollistavat tunnesäätelyn, kehittyvät vasta myöhemmin. Tämän takia vanhempien tärkeä tehtävä on auttaa lasta sietämään tunteitaan, lohduttaa ja olla tukena voimakkaan tunteen vallitessa. Vanhempien (tai jonkun muun aikuisen) opetettua lapselle näitä keinoja, lapsi pikkuhiljaa sisäistää nämä taidot. Jos emme ole lapsena saaneet riittävästi lohdutusta ja turvaa, meidän on tarpeen opetella olemaan itsellemme se lohduttava vanhempi, jota sisäinen lapsemme tarvitsee. Myös muissa ihmissuhteissa, kuten ystävien, kumppanin ja esimerkiksi terapeutin kanssa voi opetella ottamaan vastaan lohdutusta.
Turvallisuuden tunne
Tunnesäätely on teoriassa yksinkertaista: nimeä tunne, ilmaise se ja ymmärrä, että se menee kohta ohi. Yksinkertainen ei kuitenkaan ole sama asia kuin helppo. Elävässä elämässä ihmiset kamppailevat tunteidensa kanssa jatkuvasti. Kun kysyin yllä mainitsemaltani ryhmältä ”Mitä pelkään, jos annan itseni tuntea surua?” sain seuraavia vastauksia:
⦁ Joudun tuntemattomalle alueelle
⦁ Mitä muut ajattelevat minusta?
⦁ Pelkään, että suru kestää ikuisuuden, etten ikinä pääse pois siitä
⦁ En saa tukea läheisiltäni
⦁ Tunne nielaisee minut kokonaan
⦁ Miten voisin silloin huolehtia muista?
⦁ Muistan lapsuudessa kuulemani lausahdukset, kuten ”Isot pojat ei itke”, ”Älä itke!” ja ”Olet niin rumakin kun itket”
Usein pelkäämme kohdata tunteemme ja pelkäämme ilmaista ne. Tunteensa läpieläminen ja rehellinen ilmaiseminen edellyttää, että tunnemme itsemme turvalliseksi. On hyvä huomata, että turvattomuuden tunne ei ole mielen tuote, josta voi vaan järkeillä itsensä pois. Se on kehossa todennettava olotila.** Jos tunteemme on lapsuudessa torjuttu, on luonnollista, että tunteen ilmaiseminen myöhemminkin aktivoi meissä turvattoman olotilan.
Voimme harjoitella turvallisuuden tunnetta erilaisin tavoin. Keholliset harjoitukset ja kaikki sellaiset tavat, joilla luomme yhteyttä kehomme tuntemuksiin auttavat. Esimerkiksi hengitysharjoitukset, mindfulness, jooga ja TRE-harjoittelu ovat erinomaisia, todennettuja tapoja löytää yhteys omaan kehoonsa. Turvallisuuden tunnetta voi myös hakea yhdessä luotettavien ihmisten kanssa. Kun ilmaisee itsensä rehellisesti ja tulee haavoittuvuudessaan vastaanotetuksi ja rakastetuksi, saa upean, korvaavan kokemuksen, joka kantaa pitkälle.
Miksi meidän kannattaa opetella säätelemään tunteitamme? Koska joka tapauksessa säätelemme, jos emme rakentavasti, niin tuhoavasti ja tiedostamattomasti, pakenemalla tunteitamme ja taistelemalla niitä vastaan. Addiktiot, syömishäiriöt ja itsetuhoinen käyttäytyminen ovat esimerkkejä tällaisista käytösmalleista. Olemme täysin hukassa elämässämme, ellemme tunnista omia tunteitamme. Aivan kuten yrittäisimme suunnistaa ilman kompassia. Emme tiedä missä olemme, mihin suuntaan meidän tulisi edetä, tai kuka tässä edes yrittää suunnistaa. Jos haluamme elää merkityksellistä, onnellista ja omien arvojemme mukaista elämää, tarvitsemme tunteet mukaan matkaamme.
Marianne Luojola
*https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/epavakaa_persoonallisuushairio/Pages/osio2.aspx
** Lue esimerkiksi Bessel van der Kolk: Jäljet kehossa